Täydellisen epätäydellinen ja saakelin onnellinen - Asiaa itsetunnosta

Tässä olen minä. Suolistovaivoista, nesteturvotuksesta ja kermana kakun päällä kuukautisista turvonneen vatsani kanssa. Bandeau-bikinitopissa joka ei oikein edes istu minulle ja littaa valmiiksi pieniä a-kupin rintojani. Epäsopusuhtainen, ei Instagram-täydellinen.

Toisaalta, tässä olen myös minä. Eri näköisellä kropalla kuin eilen, mutta samannäköisellä kuin tulen jatkossakin välillä olemaan. Tässä olen minä. Epätäydellisen täydellinen aikuinen nainen. Saakelin onnellinen nainen. Nainen, joka on itsevarma ja jolla on itsetunto kunnossa.


Se että on itsetunto kunnossa ei tarkoita ettei välillä olisi liian tietoinen itsestään. Ei tarkoita ettei välillä piilottelisi itseään, tai vaikka häpeilisi jotakin ulkomuodossaan. Hyvän itsetunnon omaava ei kuitenkaan ruoki noita tunteita itsessään tai itselleen - eikä missään nimessä kenenkään muunkaan ihmisen kohdalla.

Sinä itse valitset kuinka päätät suhtautua itseesi. Kuinka katsot itseäsi, tai vaikka kuten minä, lakkaaat aivan ensiksi tuijottamasta itseäsi ja arvostelemasta, arvottamatta itseäsi ulkomuotosi perusteella.

Tuhlasin nuorempana liian monta vuotta vatsani tuijottamiseen; olen aina kärsinyt vatsan rankasta turpoamisesta. Tuhlasin aikaa sen tunteen ruokkimiseen etten ole tarpeeksi hyvä, en riittänyt enkä kelvannut itselleni. Noista nuoruusvuosista rankimmaksi muodostui vaihe jolloin vuoron perään ahmin ja näännytin itseäni, ja lopulta kärsin vääristyneestä kehonkuvasta. Haukuin itseni iltaisin uneen. Lempisanani oli "luuseri" jota toistelin sängyllä maatessani itselleni, paiskasin itseäni siitä ettei minulla ollut selkärankaa liikkua aktiivisesti ja treenata vatsaani pois. Aamuisin en päässyt lähtemään ovesta ulos sillä kuvittelin ihmisten näkevän minut epämuodostuneena. Hirviönä jota katsotaan kauhistellen - sillä siten katsoin itseäni.

Sairasta, eikö? Sitä se olikin, sairaus.

En tuohon ajanjaksoon pureudu tällä kertaa sen enempää vaan keskityn kirjoituksessani enemmän nykyhetkeen, mutta sen voisin kertoa että parantuminen käynnistyi kun muutin 19-vuotiaana silloisen poikaystäväni Heikin kanssa yhteen joka toi elämääni vakautta, turvaa, rakkautta ja myös niitä paljon kaivattuja normaaleita syömistottumuksia.


Kuten mainitsin, vatsani on aina ollut turpoavaa lajia. Täytettyäni kolmekymmentä aloin vihdoin ymmärtämään että minulla on krooninen suolistosairaus. Kun olen tämän ymmärtänyt olen myös alkanut hyväksymään sen ettei kehoni tule koskaan näyttämään täydelliseltä - eikä varsinkaan tuntumaan. Vatsani on usein ärtynyt, lähes joka aamu kuralla, ja kipujaksojakin ilmaantuu aika ajoin. Kipujaksot ovat välillä todella rankkoja ja rajoittavat normaalia elämää.

Elämäntapani ovat vuosien saatossa kulkeneet terveellisempään suuntaan ja varsinkin kuluneet kaksi ja puoli vuotta ovat olleet keholleni ja myös mielelleni parasta aikaa, (lukuunottamatta viime syksyistä burnoutia). Aloin luonnollisesti kiinnostumaan enemmän itsestäni huolehtimisesta ja varsinkin nämä kaksi vuotta jotka olen asunut yksin koirani kanssa olen voinut helposti määrittää omat syömiseni, levontarpeeni ja liikkumiseni. Ei ole tarvinnut kysyä kumppanilta voimmeko syödä kalaa tai salaattia, selitellä levon tarvetta tai odotella milloin toinen jaksaisi lähteä pidemmälle iltakävelylle, joka on myös luonnollisesti vähentänyt arkisista asioista ja rutiineista stressaamista ja johtanut kokonaisvaltaisesti onnellisempaan olotilaan.

Täydellisen onnellinen en tietenkään ole, eihän kukaan ole. Ja edelleen haaveilen sopusuhtaisesta vartalosta. Nyt kun olen alkanut paremmin hyväksymään vatsani toimintaa ja alati vaihtelevaa ulkomuotoa, sekä nauttimaan siitä että olen iän myötä saanut lisää naisellisia muotoja lantioihini, kääntyy sopusuhtaisuudesta haaveilu litteän vatsan sijasta rintoihini; joita ei luonnollisin keinoin harmi vain voi kasvattaa.

Olen lähes 20 vuotta pohtinut rintojen suurentamista, (kyllä, 13-vuotiaana jo aavistelin että voisin tällaista kirurgista apua joskus haluta). Asia on näiden vuosien aikana ollut mielessäni on and off, eniten aina kesäaikaan jolloin vaatteet vähenevät ja pienenevät. En ole käynyt leikkauksessa aiemmin, sillä en ole ollut päätöksestäni 150% varma, enkä ole halunnut kiirehtiä näin ison päätöksen kanssa. Nykyään kun vartaloni on omaan silmääni naisellisempi kuin nuorempana olen myös alkanut toden teolla kaipaamaan rintoihinikin muotoa. Ja nimenomaan naisellista muotoa ja pehmeyttä, en isoa kokoa. Viimeiset kaksi vuotta olen ollut täysin varma että menen rintaleikkaukseen heti kun minulla on siihen varaa.

Haluan asiasta kertomisella peräänkuuluttaa muillekin sitä että on hyvin tärkeää harkita tällaista päätöstä kunnolla ja mieluiten ajan kanssa. Me ihmiset muutumme ajan saatossa; kehomme, mielemme ja ajatuksemme muuttuvat. Haluan myös kannustaa ensisijaisesti hyväksymään ja rakastamaan itseään sellaisena kuin on, etteivät kirurgiset leikkaukset tai muut kosmeettiset toimenpiteet olisi ensimmäinen asia jota harkitset mikäli kamppailet itsetunnon tai muiden ulkonäköön liittyvien paineiden kanssa. Terveen itsetunnon voi saavuttaa keskittymällä henkiseen puoleen, ja paljon kokonaisvaltaisemmin kuin keskittämällä fokuksen ulkokuoreen!

Minulla on terve itsetunto ja rakastan kehoani. Rakastan sitä joka päivä vaikka emme todellakaan aina tule keskenämme toimeen. Päätökseni rintaleikkauksesta ei toimi itsetuntoni rakentamisena eikä kohottamisena, vaan päätöksenä joka tulee helpottamaan jokapäiväistä arkista elämääni sitten kun sen aika on.

Lopuksi haluaisin sanoa tämän. Jos sinua jollakin tapaa ärsyttää jonkun ihmisen itsevarmuus tai hyvä itsetunto, niin pysähdypä hetkeksi miettimään mitä sen takana voi olla, ja millä kokemuksilla ja vaivalla se on mahdollisesti saavutettu. Oma kehooni ja ulkonäkööni liittyvä tyytyväisyys ei ole koskaan ollut minulle itsestäänselvyys, mutta nykyään asia jota arvostan todella paljon.

Minulla on terve itsetunto ja rakastan kehoani. Rakastan sitä joka päivä vaikka emme todellakaan aina tule keskenämme toimeen. T: Eeva 33 v.


PHOTOS: Eeva Roots