Armottomuus, ehdottomuus ja riittämättömyys

Sanotaan ettei saisi verrata itseään muihin. Verrata ulkonäköä, elämäntilannetta, varallisuutta, onnellisuutta, uravaiheita ym. Vertaaminen voi johtaa vääristyneisiin mielikuviin, kohtuuttomiin suorituspaineisiin, epärealistisiin odotuksiin ja myös kateuteen. Myönnän ohjeistavani samaa itsekin muille. Omalla kohdallani riittämättömyyden tunteet ja siitä osittain johtuva vaativuus itseäni kohtaan ei ole muista kiinni. Vaativuus johtuu vertailusta omaan potentiaaliini.

Olen ollut vaativa itseäni kohtaan niin pitkään kuin pystyn muistamaan, kohtuuttomankin vaativa ajoittain. Mukanaan se on tuonut paljon hyvää. Olen elänyt vaiheikasta elämää, oppinut paljon, kokeillut rohkeasti uusia asioita, aloittanut uusia työelämän vaiheita, kokenut upeita ihmissuhteita, osannut helposti luopua myrkyllisistä ihmissuhteista, ja kokenut onnistumisia työelämässä. Vaativuus kantaa positiivista hedelmää suunnattuna oikein ja siitä voi saada tuon positiivisen osansa myös lähipiiri jota ei päästä riman alituksilla elelemään.

Haitalliseksi piirteeksi se muuttuu silloin kun et osaa nauttia esimerkiksi työsi aikaansaannoksista, kehityksestäsi, tai osata vaikkapa olla onnellinen vapaa-ajallasi. Huomasin esimerkiksi itsestäni viime vuonna koko vuoden kestävän tilan; mikäli en joka kuvauskerralla yltänyt parempaan suoritukseen kuin edellisellä kerralla, olin omasta mielestäni epäonnistunut. En ollut kehittynyt tarpeeksi. Vasta nyt vuoden alussa olen ymmärtänyt kuinka hullu ajatusmaailma se onkaan ollut; eihän ihminen mitenkään voi ylittää rimaa aina viikon välein.

Osittain viimevuotisen työtilanteeni vuoksi en sallinut itselleni juurikaan vapaa-aikaa. Koin kovaa painetta työllistyä, ja omasin myös lujan tahtotilan siihen. Kun sitten joskus harvoin otin vapaa-aikaa, tunsin jatkuvasti siitä syyllisyyttä ja rauhattomuutta. "Millä oikeudella vietän puolikkaan vapaa-päivän kun valtio elättää minua eikä urani ota muodostuakseen? Minun pitäisi tehdä töitä eikä mitään muuta." Tämä kasetti soi päässäni yli vuoden taukamatta, vaikka kuinka yritin itselleni muistuttaa ettei työ ole kaikki kaikessa ja että tilanteeni on väliaikainen.

Missioni jo viime vuoden lopulta lähtien on ollut oppia olemaan vähemmän ehdoton. Vähemmän ehdoton itselleni asettamieni aikataulujen suhteen, kehittymisen määrän suhteen, ja myös ihmissuhteiden suhteen. Haluan oppia enemmän arvostamaan sitä mitä osaan nyt, missä olen nyt ja millainen olen nyt. Haluan myös oppia uudelleen antamaan arvoa vapaa-ajalle, enkä vain tuntea syyllisyyttä siitä etten ehdi viettää tarpeeksi aikaa lähimmäisteni kanssa. Pyrin ehdottomuuden katkaisemisella olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Armollisuus on myös myötätuntoa ja meillä jokaisella pitäisi löytyä myötätuntoa itseämmekn kohtaan. Eihän myötätunto voi olla kortti jonka ojennamme ainoastaan muille.

Niin paljon kuin kaikesta työstäni nautinkin on toisaalta kurjaa niin usein tuntea riittämättömyyttä. Riittämättömyyttä siitä ettet ehdi tekemään niin paljon kuin haluaisit ja mukamas pystyisit. Realiteetti kuitenkin on että mikäli unelmasi ja tavoitteesi ovat keskivertoa suurempia ei keskivertomääräinen- ja laatuinen tekeminen yksinkertaisesti riitä. Ainakin minun realiteettini. Pidän tämän mielessäni, (en sitä sieltä poiskaan tule saamaan), mutta pyrin muistuttamaan itselleni tasaisin ja tihein väliajoin että aivan joka hetki ei tarvitse ylisuorittaa. Pohjimmiltaan minulle on AINA ollut tärkeintä nauttia matkasta, ei niinkään määränpäästä, enkä halua muun elämän menevän ohi sillä välin kun rakennan uraani.

Feed the fire, and feed the soul! / Eeva


PHOTOS: Eeva Roots

CAMOUFLAGE PANTS: Missguided

BOOTS: Luhta